Unelma toteen – Crufts

Kasvattaja -lehden Kolumnini 4/2016

Toteutin pitkäaikaisen haaveeni maaliskuussa ja pääsin koirani kanssa Cruftsiin maaliskuussa. Mukana oli myös kasvattini Irlannista, jonka näin ensimmäistä kertaa viennin jälkeen (ikää Cruftsissa 1v 4 kk) ja ihana yllytyshullu kasvattini omistaja Mirka, joka istui Miliisin kennelin Jaanan kyyditsemänä autossa mennen tullen oman ja minun koirani kanssa.

Matkaa edelsi monta valmistelevaa toimenpidettä koiran dieetistä ja lihaskunnon ajoituksesta, trimmauksen ajoitukseen. Meillä oli vielä ihossa jokin tulehduskin, joka onneksi ehdittiin hoitaa ajoissa kuntoon. Viimeinen iso toimenpide oli esitysvaatteiden hankinta. Matkapäivänä eläinlääkärin tarkastukset, matolääkitykset ja passimerkinnät kuntoon. Näiden kanssa saakin olla tarkkana ja hiukan virkailijasta tuntuu Ranskan puolella rajaa riippuvan, mihin kohtaan merkintöjä tartutaan. Onneksi oli vähän varmuudenkin vuoksi dokumentteja ja rajallakin asiansa osaava kuski.

Itse näyttelyssä tapasin tuttavia ja kasvattajakollegoita ja näin monta itselleni uutta koiraa luonnossa. Menestystä meille ei tullut (122 ilmoitettua koiraa) ja somessa pyörineiden joidenkin voittajien kuvien jälkeen aloin miettiä, että voiko jopa sanoa ”onneksi ei”? Sukulaisten luona telkkarista BIS-kehää seuratessa monen voittajan kohdalla tuli huoli koiran terveydestä ja enemmän katselin ns monttu auki järkyttyneenä kuin vaikuttuneena, kuten meillä esim Messukeskuksen BIS-kehien kanssa. Mietin, jos oma koirani olisi voittanut, että olisinko voinut vilpittömällä ylpeydellä kehua voittaneeni juuri Cruftsissa? Toisaalta oma ja moni muu rotu ovat vielä hyvällä mallilla ja kasvattajilla pysynyt homma ruodussa ulkonäöllisesti. Ehkä nykyisen somen aikakaudella on hyvä, että epäkohdista puhutaan ja puhe kyllä kantautuu järjestäjien, tuomareiden ja kasvattajien korviin. Ehkä näillä kiertävillä viesteillä on viiveellä hyväkin vaikutus. Optimistina haluan näin uskoa.

Näyttelyn aikana koiran kanssa ollessa ei ehtinyt kierrellä lukemattomia kojuja ja näytöksiä, kun piti olla omalla paikallaan. Ehkä tuonne pitää joskus vielä lähteä ihan ilman koiraa vain kiertelemään ja kaikkea tapahtuvaa ihmettelemään. Ehkä tuon reissun lähivuosina teenkin. Hieno kokemus kaikkiaan. Lähtisinkö koiran kanssa uudestaan? Ehkä joskus, mutta en ihan heti, vaikka erittäin hienot koirat hienoilla esiintymisillä tekivätkin minut ylpeäksi. On edelleen hieno tunne kuvagallerioita selatessa katsoa kuvia ja ajatella: tuo on MINUN kasvattini!

Paikan päällä mieheni sukulaiset majoittivat ja kuskasivat minua Birminghamissa. He ylpeänä kertoivat useille naapureilleen, että tämä heillä yöpyvä koira oli tullut Suomesta saakka kilpailemaan Cruftsissa. He järjestivät myös ajan paikallisen opaskoirakoulun kouluttajan kanssa perehtymään heidän koulutusmaailmaansa ja tapaamaan koiria (sukulaismies on siellä palveluiden esimiehenä). Tämäkin oli hieno kokemus! Kiitos ym henkilöiden, yksi kohta omasta ”things to do in life” -listastani on nyt merkattu tehdyksi.

Meillä on Suomessa kuitenkin hyvin asiat, vaikka näyttelyissä tavanomaisesti puhutaankin jo tiettyjen handlereiden pärjäämisestä koirasta riippumatta. Meillä ei kuitenkaan rotujen irviversiot voitoilla juurikaan juhli ja peli pääosin reilu. Myös hävitä pitää osata reilusti ja voittajaa onnitella vilpittömästi. Omassa rodussani uskon tämän ilon toisten menestyksestä olevan pääosin aidosti vilpitöntä. Huono häviäjä ei näe virheitään eikä voi niistä oppia. Kilpailu ohjaa parantamaan ja tsemppaamaan seuraavalla kerralla enemmän. On kivempikin kilpailla, kun voittaja ei ole aina ennalta selvää. Se laittaa oikeasti tekemään parhaansa. Ja on vain hyvä asia, että rodussa on useita hyviä koiria, joilla on mahdollisuuksia voittaa. Siitäkin voi päätellä, että jotain hyvää kasvattajat ovat aikaansaaneet useammalla suunnalla ja kouluttajat tehneet hyvää työtä. Oikein innolla odotan kesän näyttelyitä ja kokeita, että näen, mitkä koirat nousevat tämän vuoden näyttely- ja erilaisten harrastustilastojen kärkeen. Hyviä kouluttajia ja handlereita on useita tätä työtä tekemässä osittain yhdessä treenatenkin. Tästä syystä omassa maassa on kuitenkin kivintä ja haastavinta kilpailla – vaikka niitä titteleitä ja tuloksia lähden itsekin maan rajojen ulkopuolelta välillä metsästämään. Ja mikä parasta, näiden ihmisten kanssa vielä jopa viihtyy kenttien reunalla! Tervetuloa uusi kisakausi! Olkoon se reilu ja hyvän mielen hallitsema.

Petra Morbin

Mainokset
%d bloggers like this: